Minä en ole mistään kotoisin!

Mistä minä olen kotoisin? Mitäpä tuohon nyt vastaisi? Olen syntynyt Espoossa, varttunut kouluikäiseksi Ylivieskassa Pohjois-Pohjanmaalla, käynyt peruskoulun Kokkolassa Keski-Pohjanmaalla, muuttanut Vaasaan 16-vuotiaana ja sen jälkeen asunut välillä taas Kokkolassa, jälleen Vaasassa, Kokkolassa ja nyt Turussa. Mihin menen kun palaan toukokuussa Aasiasta? No enpä tiedä, olisiko ehdotuksia? Tiedätkö tunteen, kun menet nälkäisenä kauppaan, muttei tee mieli mitään tiettyä ruokaa. Vatsa kurnii, mutta ei, ei tee mieli salaattia, ei jaksa kokata mitään monimutkaista, mikropitsa ei inspiroi yhtään, nuudelikiintiö on täynnä. Lopulta tekee mieli poistua kaupasta ostamatta mitään, mutta vatsan protestoidessa äänekkäästi taivut ostamaan hätävaraksi tonnikalaa ja raejuustoa.  Minulla on elämästäni Suomessa juuri samanlainen olo. En tiedä mihin kuulun joten tyydyn tekemään väliaikaisratkaisuja. Viime kesänä asuin jopa pari kuukautta vanhempieni autotallissa. Minulla oli patja lattialla ja vaatteet isän työkalujen joukossa avohyllyillä, joiden eteen ripustin rakennusmuovia, jotta vaatteeni eivät likaantuisi liikennepölystä. Tahtoisin kovasti löytää paikan johon juurtua, mutten tiedä mikä se olisi. Käydessäni Kokkolassa huomaan, kuinka olen irtautunut siitä. Vaasa suorastaan etoo minua. Turussa viihdyn, mutta sosiaaliset ympyräni ovat suppeat kuin viisivuotiaan gastronomiset preferenssit. Maailmalla havahdun jatkuvasti miettimään, kuinka kotoisa olo minulla on.  Olen mukautuvainen ja sopeutumiskykyinen kaiken paitsi aloilleni asettumisen suhteen, mutta olen vähitellen havahtunut kaipaamaan kiintopistettä elämääni. Tarvitsen kodin! Sen ei ole mikään pakko olla Suomessa, mutta tarvitsen paikan johon voin mennä toipumaan aikaeroväsymyksestä reissulta palatessani, jonkun pienen majan, jossa säilöä vähäinen omaisuuteni. Tarvitsen paikan, jonka nurkkaan voin nakata rinkkani ja jossa voin maalata ja piirtää ja kirjoittaa öisin häiritsemättä ketään. Haluan osoitteen, joka ei muutu parin kuukauden välein. Tahdon, että ovessa lukee minun(kin) nimeni. Olisi kiva, ettei kukaan voisi heittää minua riidan päätteeksi ulos. Kävisin mielelläni juoksulenkeillä öisin ja suihkussa sen jälkeen herättämättä ketään. Minulla on ollut oma koti viimeksi huhtikuussa 2010. Siitä lähtien olen asunut milloin kenenkin nurkissa ja viihtynyt paljon ulkomailla. Miksi rinnastan mielessäni vuokrasopimuksen allekirjoittamisen oravanpyörään heittäytymiseen? Miksi tarvitsen vuosittain kuukausia maailmalla ruokkiakseni seikkailunhimoani ja uteliaisuuttani, eikö se onnistu Suomessa? Miksi parisuhde on mielessäni velkakahleita kohti johtava alamäki, joka alkaa hurmiolla ja päättyy parhaimmillaan nilkkaan kahlittuun, pirun painavaan rautapalloon, jossa lukee paksuin kirjaimin sata hyvää syytä olla tekemättä mitään jännittävää enää ikinä: LAPSET, ASUNTOLAINA, AUTOLAINA, TYÖ… Ja miksi opiskelu tuntuu houkuttelevan minua ainoastaan yhteiskunnallisen hyväksyttävyyteni nimissä ja ennen kaikkea etovan minua osana koneistoa, tuotantolinjaa, jonka on tarkoitus sylkäistä ulos kaavamaisesti käyttäytyviä toimijoita yksitoikkoiseen arkeen?  Olen vihdoin tajunnut, että kuten rakkauden, ei kotiseudun tai ammatinkaan suhteen ole vain yhtä oikeaa. Vaikka elämänsä suunnittelisi yksityiskohtaisesti, ja suunnitelman sitten toteuttaisi jokaista kohtaa myöten, ei se välttämättä tekisi onnelliseksi. Moni kakku päältä kaunis. Siispä ajattelin itse toista lähestymistapaa. En suunnittele mitään, ja katson, josko lopputulos silti miellyttäisi. Päälle päin elämäni saattaa näyttää melkoiselta sekasotkulta, mutta samapa tuo, jos se hyvälle maistuu! Kuten jalkapöytäni tatuointikin vihjaa, vapaus on avain onneen.