Pakkoruotsi. Sanalla on ikävä kaiku, ja se muistuttaa heti ikävistä sukulaisistaan pakkotyöstä, pakkopaidasta ja kypäräpakosta. Minulle se ei ole kuitenkaan koskaan ollut sisällöltään ajankohtainen, sillä olen käynyt peruskoulun ja lukion ruotsiksi. Toki suomenkielen opiskelu meille pakollista oli, mutta se oli lähinnä henkireikä muilta osin puuduttavassa lukujärjestyksessä. Suomentunti oli parhaimmillaan vilkasta sanasotaa, kun oppilaat joiden suomenkieli oli ruotsinkieltä vahvempi (Kokkolassa tavallista), pääsivät ilmaisemaan itseään kotoisammalla kotimaisella. Vieläkin, kun kerron olevani suomenruotsalainen, saan joskus paheksuvia katseita sekä epämääräistä mutinaa siitä vitun pakkoruotsista, ikään kuin se olisi minun henkilökohtainen keksintöni, itseni lanseeraama ilkeä konsepti kaikkien ruotsinkielentaidottomien päänvaivaksi. Ymmärrän kyllä yskän. Olen aina pitänyt kielien opiskelusta, mutta jos mihin tahansa aineeseen liittäisi etuliitteen pakko-, niin olisin vuorenvarmasti sitä vastaan. Etenkin yläasteikäisenä olisin nostanut varsinaisen kalabaliikin. Pakkoenglanti? Älkää unta nähkö, meitsi lukee mandariinikiinaa! Teini-ikäisten perustoimintoihin kuuluu kaiken pakollisen vastustaminen, se on yhtä itsestään selvää kuin hengittäminen ja kiljunteko! Jos pakkoruotsi olisi nimeltään ”Ruotsi, K-18”, niin johan sen suosio kasvaisi.
Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ole tilittää nuorten kapinallisesta käytöksestä, eikä myöskään ottaa kantaa pakkoruotsiasiassa. Olen pohtinut omaa kielitilannettani. Ärsyynnyn joka kerta, kun saan virastoista ruotsinkielisiä kirjeitä ja varsinkin kun Otto-automaatti puhuu minulle ruotsia. Turhaudun ruotsinkielisessä seurassa, sillä en osaa ilmaista itseäni yhtä luontevasti ruotsiksi kuin suomeksi. Suomenkielisessä seurassa olen tarinankertoja ja vitsiniekka, jonka ääneen kyllästyvät lopulta kaikki paitsi minä itse. Ruotsinkielisessä porukassa taannun seinäruusuksi, jota voisi epäillä mykäksi, ellen välillä säestäisi nyökkäyksiäni korkeintaan kaksitavuisilla ilmaisuilla, kuten ”ojdå!” tai ”nämen!”. Ruotsinkieliset ovat kyllä kannustavia. ”Sinähän puhut suomenkieliseksi oikein hyvää ruotsia!”. Selitäpäs siinä sitten, että oikeastaan olen kyllä itsekin suomenruotsalainen. Siinä tulee tyhmä olo, inhoan sitä. Toisaalta suomenkielentaitoni on kirjoitetussa muodossa varsin puutteellista, koska en ole koulussa opiskellut suomea sillä tasolla, että vaikkapa pilkunkäytöstä olisi kehittynyt rutiininomaista. Tiedän joka tekstissäni piilevän kasoittain kielioppivirheitä, mutta sisällöllisesti olen suomeksi sulavampi kuin ruotsiksi, jonka oikeaoppinen kirjoittaminen minulta kyllä luonnistuu. Kaksikielinen on termi, jota myös suomea hyvin puhuvat suomenruotsalaiset usein käyttävät itsestään. Minä tunnen usein olevani pikemminkin kielipuoli. En hallitse mitään kieltä täydellisesti. Kun minulta kysytään äidinkieltä, vastaan ruotsi, kirjaimellisesti siksi, että äitini on ruotsinkielinen. Jatkan nopeasti pyytämällä, että asiointikielekseni kuitenkin merkittäisiin suomi. Kun sain edellisen kerran postia verottajalta, en ymmärtänyt tekstistä, että sainko minä 150 euroa mätkyjä vai palautuksia. Kirje oli ruotsiksi, ja ruotsinkielinen byrokratia on sellaista hepreaa, että tuntuu joskus kuin tulkitsisi vieraita aakkosia. Tunsin itseni typeräksi, mutta onhan se luonnollista, että ruotsinkieleni on peruskouluaikojen jälkeen hiukan ruostunut, sillä en juuri pääse (joudu) sitä arjessa käyttämään. Usean kielen hallitseminen on rikkaus, mutta toisaalta olisi hienoa osata yksi kieli hyvin sekä puhutussa, että kirjoitetussa muodossa. Se on vähän niin kuin soittaisi sekä rumpuja että sähkökitaraa keskinkertaisesti. Olisi huomattavasti kätevämpää olla huippuhyvä jommassakummassa, kun samassa bändissä ei kuitenkaan voi soittaa kumpaakin samaan aikaan. Tahtoisin opiskella kirjallisuutta, mutta kummallakohan kielellä? Sillä, joka on ilmaisultaan monimuotoisempaa, vai sillä, joka on kieliopillisesti korrektia kirjoitettuna? Vilket dilemma!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti