Minulla on unelmia ja tavoitteita. Minussa piilee valtavasti into- ja kunnianhimoa. Itseriittoisina päivinäni väittäisin omaavani päättäväisyyttä, jopa määrätietoisuutta, vaikka monissa tuulissa varsinainen viiri olenkin. Tänään tunnen olevani pelkuri. Mikä minua on estänyt toteuttamasta unelmiani? Saarnaan läheisilleni hetkeen tarttumisesta, siinä elämisestä. Kerron heille, ettei mikään estä heitä tekemästä sitä, mitä he tahtovat tehdä. Sanon, että ”este” on pelkureiden nimitys hidasteelle. Olen huijari. Tekopyhä, aikaansaamaton paskanpuhuja! Muutama kuukausi maailmalla reppu selässä ei tee minusta oman elämäni supersankaria. En voi jatkuvasti irtautua arjestani seikkailemaan, varastoimaan jännitystä loppuvuodeksi, kuin orava pähkinöitä talven varalle. Lupaattehan käsi sydämellänne – käsi siihen rinnalle nyt, ei kun vasemmalle – vetää minua verisesti turpaan (ainakin henkisesti), ellen ole kevääseen mennessä keksinyt elämälleni mitään muuta sisältöä, kuin pallontallaus! Jos minua pyydettäisiin määrittelemään itseni nyt, sanoisin, että olen tyttö, joka viihtyy kaaoksessa ja nauttii sekasorrosta, ja jolle vastenmielisin ajatus tässä maailmassa, on laittaa elämänsä järjestykseen. Järjestykseen! En pidä järjestyksestä muulta, kuin tiskialtaan säännöllisen tyhjentämisen ja intervallijuoksun kannalta. Pidän ajatuksesta, että kaikki on väliaikaista. Silloin ei haittaa, ettei mikään ole täydellistä. Sehän on vain hätäratkaisu. Saanen toistaa, olen pelkuri. En kestä ajatusta siitä, että loisin itselleni elämän, johon olisin tyytymätön. Ja mitäs me heikot, typerät ihmiset teemmekään kun edessämme on potentiaalisesti epämiellyttävä seikka? No, lykkäämme sitä. Niin kuin hammaslääkärikäyntiä! Viimeiseen asti, kunnes oireileva hammas kärsimystensä nujertamana suorittaa epätoivoisen, itsemurhapommituksen kaltaisen teon, ja nöyrrymme lopulta päästämään hammaslääkärin keräämään sen rippeet ja paikkaamaan räjähdyksen jättämän montun. Älkää erehtykö tulkitsemaan asiaa niin, että elämäni olisi johtamassa kamikazeen. Tarkoitan vain, että jos lykkään aloilleni asettumista loputtomiin, jokin sisälläni hajonnee ennemmin tai myöhemmin. Enkä nyt puhu maksastani. Se voi hyvin, kiitos kysymästä! Itselleen ei kuitenkaan saa olla liian ankara, joten olen päättänyt antaa itselleni kuusi kuukautta aikaa edetä konkreettisesti jonkin toisenkin unelman, kuin maailman kolkkien koluamisen, saralla. Kesään mennessä minulla on oltava jokin muukin puheenaihe kuin seuraava reissuni. En usko ikinä lopettavani matkustelua. Se on jännittävää ja avartavaa, se on nälkä, jonka en usko koskaan sammuvan. Mihin kaikki yllä hourailemani tiivistyy, on kai se, että matkojen välitkin pitäisi täyttää jollakin, minkä tekeminen on tekemisen arvoista. En halua elää täysillä vain niinä kuukausina vuodessa, kun olen poissa kotoa. Sen saavuttamiseksi tarvitsisin, kaiken logiikan mukaan, arkeni mieleisen sisällön lisäksi sen kodinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti