Lepää Rauhassa

Tarhakaverillani Janikalla oli Ramona-niminen labradorinnoutaja. Se oli lapsuuteni kipein kateudenaihe. Meillä ei kotona koiraa ollut, vain kolme helvetin rasittavaa undulaattia, joilla oli maailman typerimmät nimet. Tjatter-Pip (suom. Raakkuminen-Piipitys), Kvitter-Flax (suom. Linnunlaulu-Siivenisku) ja Roope. Ne olivat koko ajan äänessä ja kakkivat niin ahkerasti, että häkinpohjalle sai jatkuvasti olla vaihtamassa uutta sanomalehteä. Ne olivat hiljaa vain kun häkin päälle nakkasi viltin, eikä vilttiä lopulta juuri tahtonut häkin päältä siirtääkään. Rakastin kuitenkin undulaattejamme (rakastin lapsena myös mielikuvituskaveriani Jarmoa, Prätkähiirien Motoa ja naapurin vanhaa mäyräkoiraa) ja itkin vuolaasti useamman päivän kun vanhempani lopulta saivat niiden raakkumisesta tarpeekseen ja hankkiutuivat niistä eroon. Olin kuitenkin aina ennen kaikkea toivonut koiraa. Olin vuosia pyytänyt hauvaa, mutta vanhempani eivät uskoneet minun osaavan huolehtia koiranpennusta. Kuusivuotiaana opin lukemaan Keltaista pörssiä ja aloin selaamaan koirien myynti-ilmoituksia. Tutkin Bonnierin Suuresta Koirarotukirjasta sopivaa rotua. Sovimme lopulta äidin kanssa, että voisimme harkita Borderterrieriä muutaman vuoden päästä. Ruodin kuitenkin yhä salaa pentuilmoituksia, kunnes kesällä -96 näin Keltaisessa pörssissä ilmoituksen Collienpennuista Kalajoella, ja laadin suunnitelman saadakseni sellaisen. Suunnitelmaan kuului anelua, itkua, kiukuttelua, lisää anelua ja lisää itkua sekä lista kymmenestä perustelusta, miksi sesse sopisi perheeseemme. Se toimi. Olin ovela pikku ketale, joka tiesi mistä naruista vedellä. Seuraavana viikonloppuna ajoimme Kokkolasta Kalajoelle katsomaan hauvavauvoja. Pentueessa oli yksi uros ja muutama narttu. Nartuista eloisin oli Ninnu. Sen minä halusin. Se nuoli kättäni ja hyppi vasten pentuaitauksen huteria laitoja. Siitä tulisi isona Lassie!

Ninnu oli perheessämme viisitoista vuotta. Nuorena villikkona sen lempiharrastuksiin kuului futis telepallolla, rekikoirana toimiminen, agility, sekä varsinkin talvilajeihin lukeutuva pipojen pölliminen ja hautaaminen lumihankeen. Se piti juustosta ja makkarasta ja inhosi koiranruokaa. Se oli varmaan undulaattejakin äänekkäämpi otus, eikä se vaiennut vaikka nakkasi viltin päälle. Ninnu rakasti mummoa ja inhosi kynsienleikkuuta. Minä tietenkin rakastin Ninnua. Näin painajaisia siitä, että sille tapahtuisi jotakin pahaa. Ajattelin, etten voisi elää ilman sitä. Tiesin, etteivät koirat elä yhtä kauan kuin ihmiset, mutta ajattelin, että olisin Ninnun kuollessa niin vanha, ettei mikään hetkauttaisi minua. Aikuisethan hanskaavat sen, että matikankokeet menevät huonosti, rikkovat kalliin lautasen, kolaroivat Prisman parkkipaikalla tai menettävät läheisensä.

Ninnu kuoli viime kesänä. Olin 22-vuotias ja itkin kuin kersa. Se sai kivuttoman, armollisen kuoleman kotonaan omalla viltillään avotakan edessä, rakastamiensa kaksijalkaisten ympäröimänä. Se oli vanha ja sen kunto oli heikentynyt tasaisesti kesän aikana. Lopulta se ei enää tahtonut lenkille, ei juuri jaksanut nousta ylöskään. Kivuistaan koira ei osaa kertoa, mutta pelkäsimme sen kärsivän. Ajatus Ninnun lopettamisesta oli musertava, mutta olimme kaikki samaa mieltä siitä, että se oli koiravanhuksen edun mukaista. Lopulta eräs mummon lausahdus kolahti kuin marmorikuula laminaattilattiaan: ”Muistakaa sitten, ettei Ninnua saa pitää kauempaa kuin sillä on hyvä olla!” Mummo oli aina ollut heikkona Ninnuun, se oli kuin yksi hänen lapsenlapsistaan. Hänen sanansa saivat minut ymmärtämään, että oli Ninnun aika mennä, ja toivomaan hartaasti, että mummolla puolestaan oli vielä hyvä olla.

Halusin olla paikalla hyvästelemässä rakkaan perheenjäsenen. Ninnu oli täysin rauhallinen myötätuntoisen, nuoren eläinlääkärin polvistuessa sen viereen. Se oli oikeastaan outoa, sillä Ninnu oli aina ollut epäluuloinen tuntemattomia ihmisiä kohtaan, eivätkä eläinlääkärit perinteisesti kuuluneet sen suosikkeihin. Silitin Ninnun kylkeä, tunsin sen väsyneen hengityksen kämmentäni vasten. Aikaisemmin samana aamuna se oli laittanut päänsä syliini ja katsonut minua silmiin ja ollut epätavallisen hiljaa, kuin jättääkseen lempeät jäähyväiset. Ensin Ninnu saisi rauhoittavan piikin, joka ei vielä pysäyttäisi sydäntä, vaan vaivuttaisi sen syvään uneen. Toinen pysäyttäisi sydämen. Se kävisi nopeasti, lähes heti. Kun eläinlääkäri otti ruiskun esille, en enää pystynyt katsomaan. Pakenin istumaan portaikon toiseksi ylimmälle portaalle, josta en nähnyt olohuoneeseen, mutta kuulin kaiken. Äiti ja isä puhuivat melkein kuiskaten eläinlääkärin kanssa. Tiesin, milloin Ninnu sai piikin, sillä vanhempieni äänet murtuilivat urheiden julkisivujen takana. Minä tärisin ja itkin kuin kouristusten armoilla ja mietin, mikä helvetti sai minut lapsena uskomaan, että tämä olisi helpompaa nyt, kun olin kuudentoista vuoden ajan totutellut lemmikin läsnäoloon.

”Noin, nyt se on poissa…” nuori eläinlääkäri sanoi hiljaa.

Vanhempieni äänet värisivät kun he kuiskasivat viimeiset hyvästinsä. Minä odotin kunnes eläinlääkäri poistui ja polvistuin Ninnun viereen. Se oli aivan yhtä lämmin, pehmeä ja levollisen oloinen kuin hetki sitten. Sen kuonosta valui tippa verta, ja olin tuntevinani koiranpissan hajun. Haimme suuren pärekorin ja nostimme Ninnun viltillään siihen. Se oli yhä valtavan suloinen, näytti vain nukkuvan. Sen raajat olivat jo hiukan jäykistyneet, mutta se mahtui silti hyvin koriin. Minusta tuntui yhtäkkiä, että se näytti kovin pieneltä, kuin se olisi kutistunut puoleen kokoonsa. Taittelimme viltin sen ympärille, mutta jätimme pään näkyviin.  Veljenikin tuli kotiin, ja toinen yläkerrassa eläinlääkärin käynnin ajan piileskellyt veljeni alakertaan. Katselimme toisiamme melkein epäuskoisina. Kuudentoista vuoden ajan perheeseemme oli kuulunut tuo hieno, älykäs, herkkä ja temperamenttinen soopelicollie, joka nyt makasi kirsu ruudullisen viltin alta pilkottaen aiemmin lehtikorina toimineessa vasussa.

Nyt Ninnusta on jäljellä vain kauniit muistot, sekä tieto siitä, että annoimme sille pitkän, seikkailuntäyteisen, hyvän elämän ja lopulta nopean, armollisen kuoleman.

Alla Koiran rukous, joka on minusta kaunis ja sanomaltaan tärkeä.

Kunnioitettu omistajani,

kohtele minua lempeydellä,

sillä kukaan ei ole sinulle kiitollisempi

kuin minun vilpitön sydämeni.

Ethän palkitse uskollisuuttani

lyömällä minua,

sillä palvelen sinua aina

niin hyvin kuin osaan.

Puhu minulle usein, sillä sinun äänesi

on minulle maailman tärkein.

Kun ilma on kylmä ja märkä,

ota minut sisälle,

sillä olen lemmikkisi, 

en enää villieläin.

En pyydä muuta, 

kuin maata jalkojesi juuressa,

että saan seurata sinua 

vaikka maailman ääriin.

En tahdo muuta, kuin pysyä rinnallasi

ja palvoa läheisyyttäsi.

Pidä kupissani puhdasta vettä,

sillä en osaa kertoa janostani.

Anna minulle hyvää ruokaa,

jotta pysyn terveenä,

ja jaksan leikkiä, jäljestää,

totella ja metsästää.

Anna minun olla koira,

sillä koiraksi minut on luotu. 

Ja, hyvä valtiaani, 

kun olen vanha tai heikko

ja terveyteni minut jättää,

älä hylkää minua 

vaan pidä minua sylissäsi,

hyväile lempeillä käsilläsi 

väsynyttä palvelijaasi

ja laita minut armeliaaseen 

ikuiseen lepoon.

Ja minä lähden luottaen,

tietäen viimeiseen hengenvetooni saakka,

kohtaloni olleen aina turvallinen 

sinun vallassasi.