Mitä lähemmäksi tulemme Phnom Penhiä, sitä levottomammaksi muutun. Mitä tiheämmäksi asutus kasvaa, sitä voimakkaampi on alakuloni. Pian on huhtikuu. Se on Kambodjassa vuoden kuumimpia ja kuivimpia aikoja. Huhtikuussa 37 vuotta sitten Punakhmeerit valtasivat Phnom Penhin. Se oli lähtölaukaus yhdelle modernin ajan suurimmista tragedioista. Tunnen sen luissani. Saavun nyt tänne, mistä kaikki alkoi. Olen matkustanut ympäri Kaakkois-Aasiaa nyt kolmisen kuukautta, mutten ole aikaisemmin kokenut, etta millään kaupungilla olisi minuun tällaista vaikutusta. Olen nähnyt paljon köyhyyttä ja kurjuutta. Sille turtuu. Sen lakkaa näkemästä yhtä selvästi kuin ennen. Silti silmäni kostuvat ja sydäntäni särkee ajatella, mitä tämä hymyileväinen ja ystävällinen kansa on joutunut kokemaan. Missään sitä ei aisti yhtä selkeästi kuin Phnom Penhissä. En ole nähnyt pisaraakaan sadetta yli kuukauteen, mutta samassa silmänräpäyksessä kun tajuan yltäneemme Phnom Penhin laitamille, taivas repeää raivokkaaseen kaatosateeseen. Minuuteissa tiet tulvivat ja vesi kohisee linja-auton vierella hidastelevien henkilöautojen ovia vasten, luoden vaikutelman, että ajoneuvot kelluvat matalassa vedessä. Ne poikivat jopa peräaaltoja. Herkässä mielentilassani kuvittelen, että sade on enne. Phnom Penh
Luin viime viikolla Loung Ungin muistelmat “First they killed my father”, jotka kertovat hänen ja hänen perheensä tarinan Punakhmeerien valtakaudelta. Tarina on kamala, koskettava ja kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Loung oli viisivuotias Punakhmeerien vallatessa Phnom Penhin, pakottaen hänen perheensä, muiden tavoin, jättämään kotinsa ja elämänsä ja siirtymään maaseudun työleireihin orjatyöhön, nälänhätään, kurjuuteen ja kuolemaan. Loungin vanhemmat ja pikkusisko teloitettiin ja hänen vanhin siskonsa kuoli työleirillä nälkään ja sairauteen. Loungin tarina kuvastaa monen Kambodjalaisen perheen kohtaloa. Se on tarina kärsimyksestä ja kuolemasta, mutta myös sinnikkyydestä ja selviytymisestä. Se saa minut ihailemaan Khmeerien nöyrän optimistista elämänasennetta entistäkin enemmän. Ei ole yhtäkään Kambodjalaista, jota kansanmurha 1975-1979 ei ole koskettanut. Noin kaksi miljoonaa kuoli. Lähes neljännes koko kansasta. Jokainen on menettänyt jonkun, jota rakasti, tai mahdollisuuden oppia tuntemaan isovanhemman, vanhemman tai muun sukulaisen. He ovat kaikki selviytyjiä ajattelen, kun katson bussin ikkunasta kadulla kahlaavia ihmisiä. Tavalla tai toisella.
Viistosti edessäni keskikäytävän toisella puolen istuu vanha nainen, jota jään tiedostamattani katselemaan. Kuinka sinä selvisit? pohdin hiljaa. Mitä olet joutunut kokemaan, ja keitä olet menettänyt? Nainen jäytää viimeisiä hedelmälihoja mangon kivestä. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä hän on kärsinyt Punakhmeerien aikana kovaa nälkää. Nainen kohtaa katseeni ja hymyilee lämpimästi. Hymyilen takaisin ja siirrän katseeni viereisen penkkiparin nuoreen perheeseen. Alle kouluikäinen poika nukkuu levollisesti isän sylissä. Koskaan en ole nähnyt rakkauden välittyvän niin selkeästi, kuin Kambodjalaisten vanhempien silmistä, kun he katsovat lapsiaan. Pelkkänä tarkkailijanakin voi katseesta lukea kaiken. “Sinä olet ihme, olet arvokas ja kaivattu. Sinä olet tulevaisuutemme!” Ja Kambodjassa uskotaan tulevaisuuteen.
Pol Pot, Punakhmeerien kärjessä, teloitutti ensimmäisenä korkeakoulutetut ja yhteiskunnan aktiivit, sillä piti heitä suurimpana uhkana visiolleen kommunistisesta kolhoosiyhteiskunnasta, joka oli vapautettu kaikista länsimaalaisista vaikutteista. Ulkomaiset kontaktit, vieraiden kielien osaaminen tai silmälasien käyttö kieli puhtaan, Kambodjalaisen integriteetin tärveltyneisyydestä, mistä oli rangaistava. Silmätikuiksi joutuivat myös vähemmistöt, kuten Kambodjan kiinalaiset ja –vietnamilaiset, joita pidettiin “etnisenä heikkoutena”. Koulut, teatterit, kirjastot, sairaalat ja uskonnolliset kohtaamispaikat suljettiin. Paras oppi oli Punakhmeerien mukaan raskas työ ja armoton kuri. Lasten tuli oppia käyttämään sirppiä, viikatetta ja konekivääriä, ei juuri muuta. Munkit ja nunnatkin olivat uhka Kommunistiselle Kambodjalle, sillä uskonnollisuus saattoi vähentää omistautumista Angkarille, Punakhmeerien hallitukselle, jota ei sopinut kyseenalaistaa, ja jota tuli palvoa kuin jumalaa.
Linja-auto ryömii pitkin Charles de Gaulle bulevardia. Ohitimme hetki sitten pahasti ränsistyneen olympiastadionin, ja loput kaupungista tuntuu jatkavan samaa teemaa. Ydinkeskustaa myöten Phnom Penh Phnom Penh
Bussi pysähtyy keskusbasaarin läheisyyteen. Eriskummallinen marokkolaisvaikutteinen kuplarakennus on keitetyn kananmunankeltuaisen värinen ja melkoinen kontrasti ympäröiville betoninharmaille pienkerrostaloille. Niiden valurautaiset parvekkeenkaiteet ja julkisivujen epämääräiset maaliläiskät kielivät nykypäivää värikkäämmästä menneisyydestä ja ranskalaisesta siirtomaatyylistä. Niin, ranskalaiset toivat siirtomaaisäntinä Kambodjaan aikoinaan ainakin ranskalaisia kadunnimia, rakennuksia ja baguetteja, joita saa katukojuista ja kahviloista jokasortin täytteillä. Ruoka on täällä Kaakkois-Aasian parasta! Luk Lak; kevyesti paistettuja naudanlihakuutioita erilaisten dippikastikkeiden ja riisin kera, Amok-curry; voimakkaasti sitruunaruoholta maistuva kalaruoka ja lukuisia muita makoisia Khmeerien erikoisuuksia.
Phnom Penhiä ei kauniiksi voi kehua. Ei edes Tonlé Sap –joenvartta. Minulla on pieni huone Royal Guesthousen ylimmässä kerroksessa, pari korttelia joelta. Kulmahuone tarjoaa näkymän sekä pohjoiseen, että itään. Jos kaupungissa itsessään olisi mitään ihailtavaa, olisi näkymä varmasti huikea. Mutta Phnom Penhin viehätysvoima ei piile arkkitehtuurissa, vaan makaa ainoastaan sen upeiden kansalaisten harteilla. Täältä ylhäältä en heitä näe.
Sade on lakannut ja katujen vesimassat valuvat hitaasti mutta varmasti viemäriverkoston kautta jokeen.
“Odotas kun näet Phnom Penhin pyjamassaan!” respan nuori tyttö sanoo saattaessaan minut huoneelleni. “Silloin hän on täältä katsottuna kauneimmillaan.” tyttö hymyilee ujosti, nyökäten kohti harmaiden kerrostalojen yksitoikkoista massaa.
Illalla katselen pääkaupungin valoja, mutten ole vakuuttunut. Kaunista siitä ei saa vaikka voissa paistaisi ja kermalla kuorruttaisi ajattelen, mutta kadulta kantautuvat tuk-tukin tööttäykset, lasten ilonkiljahtelut ja katukojujen myyjien kailottamat mainoslauseet kääntävät suupieleni varovaiseen hymyyn. Alan kaikesta huolimatta lämmetä Phnom Penhille.
Budjettiystävällinen majataloni vilisee ötököitä. Sängyssäni seikkailee pieniä, mustia, kaukaisesti muurahaisia muistuttavia veijareita. Päätän pistää niiden joukkoon pitkäkseni, selvittääkseni purevatko ne. Tunnen epämääräistä nipistelyä ja kutinaa, mutta koska olen tehnyt saman testin ennenkin, tiedän, että se on suurella todennäköisyydellä kuvitelmaa, ja makaan aloillani. Olen Kaakkois-Aasian kiertomatkallani jakanut huoneita niin torakoiden, koppakuoriaisten ja tuhatjalkaisten, kuin mandariinin kokoisten hämähäkkejenkin kanssa. En hätkähdä ihan pienistä. Kun lasken vesipulloni lattialle gekkoskaalalla valtava yksilö livahtaa vikkelästi vaatekaapin alle. Yhtäkään gekotonta huonetta minulla ei ole reissullani ollut. Gekot syövät hyönteisiä, joten pidän niitä liittolaisinani.
Jalkojani särkee. Otin asiakseni paikantaa kaupungin kaikki englanninkielisiä kirjoja myyvät putiikit, ja vierailla niistä jokaisessa. Niitä on yhteensä kolme, eivätkä ne sijaitse aivan vierekkäin. Käytyäni kaikissa olen päivän mittaan taittanut jalan yli kymmenen kilometriä varvassandaaleissa, joiden pohjat ovat ohuet kuin halpojen majatalojen pyyhkeet. Ostin kaksi uutta dekkaria ja annoin vaihdossa pois kaksi jo lukemaani kirjaa. Luon hyviin kirjoihin tunnesiteen, joka tekee niistä luopumisesta vaikeaa, mutta luen kolme, neljä kirjaa viikossa ja matkusteltuani nyt kolme kuukautta, raahaisin mukanani kokonaista kirjastoa ellen harrastaisi näitä vaihtokauppoja. “First they killed my Father” –teoksesta oli piinallista luopua, mutta rinkassani on tilaa vain yhdelle vakituiselle matkakumppanille, ja se on Lonely planet –Kaakkois-Aasian budjettimatkaopas. Luen pari ensimmäistä sivua uudesta dekkaristani, mutta uupumus ummistaa silmäni ja aamulla herään edellispäivän vaatteissa ja kattolamppu yhä päällä.
Aamulla en löydä vartalostani epäilyttäviä paiseita tai puremia ja totean pienet yövieraani vaarattomiksi. Vietyäni kassillisen likapyykkiä alakerran pesulaan (Kambodjassa pyykkipalvelu maksaa noin 50 eurosenttiä / kilo, ja vaatteet voi noutaa pestyinä, silitettyinä, viikattuina ja muoviin pakattuina kahdentoista tunnin kuluttua) ja kumottuani kupin kammottavaa, Kaakkois-Aasialle tyypillistä pikakahvia, suuntaan kadunkulmalle etsimään eilen jututtamaani mopotaksikuskia. Hän on luvannut käyttää minua mopollaan Tuol Slengin kansanmurhamuseolla ja Choeung Ekin teloituskentillä ja joukkohaudoilla yhteensä kuudella dollarilla. Hinta on kohtuullinen, sillä Choeung Ekiin on vajaan kolmenvartin matka, eikä Tuol Slengkaan ihan näillä nurkilla sijaitse. Onnekseni tuttu kuski on tutulla paikallaan.
“Nuori neiti!” hän huudahtaa heti minut nähdessään ja nostaa kätensä tervehdykseksi. “En aja tänään mopoa, vaan tuk-tukia. En voi viedä sinua kuudella dollarilla, mutta kahdeksalla saat tuk-tuk-kyydin!”
“Jos jätät minut retken päätteeksi keskusbasaarille niin olen mukana.”
Mies hymyilee niin leveästi, että muistuttaa irvistävää simpanssia.
“Kyllä neiti, voin odottaakin teitä keskusbasaarilla, ei ongelmaa.”
Suosin yleensä halpoja moottoripyörätakseja ja suon itselleni harvoin tuk-tuk-ajeluja, mutta tänään nautin todella löhötessäni nojatuolimaisessa istuimessa mopojen, tuk-tukien ja cyklojen (eriskummallisten polkupyörätaksien), sekä harvalukuisten autojen tasaisessa vilinässä. Liikenteen äänet vaivuttavat minut nopeasti rentoon horrokseen.
Liikennevaloissa viereemme pysähtyy moottoripyörä. Vanha mies kyyditsee nuorta tyttöä, joka istuu, kuten paikallisilla naisilla on tapana, niin, että matkaa kylki edellä ja molemmat jalat samalla puolen moottoripyörää. Tällä kauniilla, nuorella naisella on kuitenkin vain yksi jalka. Toinen loppuu äkisti reiden puoleen väliin, ja lahje on koottu hiuslenksulla pussiksi sen alta. Mies näyttää paikalliselta ja sen verran vanhalta, että on kokenut Punakhmeerien valtakauden aikuisiällä, ja mietin tahtomattani oliko hän yksi heistä, vai sorron uhreista. Nainen voisi ulkonäkönsä perusteella olla miehen tytär. Minun ikäluokkaani, syntynyt kansanmurhan jälkeen. Katseeni karkaa varkain kohti puuttuvaa raajaa. Maamiina, totean synkästi itsekseni ja muistan, että tänäkin päivänä maamiinat tappavat ja rampauttavat useita ihmisiä vuodessa Kambodjassa. Punakhmeerit levittivät niitä kuin suolaa soosiin, mutta pitivät miinoitetuista alueista joko laiskasti kirjaa, tai tuhosivat merkinnät menettäessään alueita. Muistan varoituskyltit ympäri Angkor Watin temppelialuetta Siem Reapissa, Luoteis-Kambodjassa. “VAARA! Pysy merkityllä polulla.” Missään ei lukenut suoraan mistä vaarasta mahtoi olla kyse, mutta yksi katse temppeleiden porteilla parveileviin ihmisenpuolikkaisiin, jotka rullalaudoilla lojottaen heiluttelivat heikosti kiliseviä pahvimukeja, paljasti mistä voisi olla kyse. Kambodjan suosituimpia tuliaisia on t-paita jossa on pääkallon kuva ja teksti “Danger: Landmines”. Kuva jalkapuolesta tytöstä kyseinen t-paita yllään hiipii kutsumatta verkkokalvolleni. Valot vaihtuvat vihreiksi ja havahdun onneksi ajatuksistani.
Tuol Slengin kansanmurhamuseo sijaitsee Phnom Penhin keskustan tuntumassa, Punakhmeerien aikaisessa S-21-vankilassa. Security Office 21 perustettiin entisen yläasteen tiloihin, kun kaikki koulut suljettiin. Rakennusten historia tekee paikasta jotenkin entistäkin karmivamman. Mietin omaa yläastettani, joka ei rakennusten ulkonäön perusteella merkittävästi eroa tästä. En voi kuvitella omaa kouluani kidutuskeskuksena.
Tuol Slengissa neljä rakennusta rajaavat suurta sisäpihaa. Tämä voisi olla mikä tahansa koulupiha, ellei rakennusten ympärille olisi kieputettu järjetöntä määrää paksua piikkilankaa. Keskellä pihaa on neljätoista hautaa. Viimeiset neljätoista S-21:ssä kuollutta uhria. Seitsemän vankia löytyi hengissä.
Valkoisissa kolmikerroksisissa betonitaloissa on valko-keltaruudulliset laattalattiat ja haaleankeltaiset sisäseinat. Osassa rakennuksista luokkahuoneet on hätäratkaisulta haiskahtavasti jaettu pikkuruisiin selleihin huolimattomasti muuratuilla tiiliseinillä. Useiden luokkahuoneiden välille on seiniin hakattu rosoisia oviaukkoja. Käytännön syistä varmaan. Vaatii varmasti luovuutta muuttaa yläaste Angkarin tärkeimmäksi kidutuskompleksiksi mietin ja yritän tukahduttaa kiukkuisen tuhahduksen. Poliittisten vankien rakennuksessa on huoneiden keskellä yhä metallisängyt, joihin köytettyinä vankeja toistuvasti kidutettiin. Joissakin luokkahuoneissa on seinillä vielä haalistuneet liitutaulut, eikä niihin nytkään ole vaikeaa kuvitella pulpettirivejä ja äänekkäitä teinejä.
On kaunis päivä. Eilisestä sateesta ei ole tietoakaan. Pihalla kukkivien puiden makea tuoksu yltää jopa ahtaiden sellejen perälle. 35 vuotta sitten puiden tuoksu katosi kuoleman hajun alle. Ulosteen, virtsan, mätänevien ruumiiden ja pistävän epätoivon. Räpyttelen pois silmiini nousevat kyyneleet.
Punakhmeerit pitivät kurinalaista kidutuspäiväkirjaa. Vankilan uudet tulokkaat valokuvattiin ja heille kirjattiin profiilit, joihin suurin osa pakotettiin tunnustamaan erilaisia rikkomuksia Angkaria vastaan. Vankeja kidutettiin kunnes kaikki syytteet ja väitteet myönnettiin oikeiksi. Kun rikokset oli todettu, seurasi lisää rangaistuksia ja kärsimystä. Myös kidutusta valokuvattiin ja lopulta ruumiitkin dokumentoitiin. Valtaosa kuvista on esillä museossa. Vankeja oli 1975-1979 kaikenkaikkiaan noin 20 000. Joukossa oli paljon naisia ja lapsia. Useimmiten koko perhe vangittiin, jottei jäljelle jäisi kostonhimoisia perheenjäseniä aiheuttamaan harmia. Pol Potin usein käyttämiin sanontoihin kuuluu: “Kitkeäkseen rikkaruohon, on hankkiuduttava eroon myös juurista.”
Lähes kaikki S-21:en vangeista menehtyivät. Katson valokuvia, joissa vastavangittujen kaulojen ympärillä roikkuu numerolappuja kuin etikettejä pulloissa. Lähes kaikki istuvat kevyessä etunojassa. Tajuan sen johtuvat selän taakse tiukasti solmituista ranteista. Useilla on pahoja ruhjeita kasvoissa ja tuskaa silmissä. Lasten kasvoilta (osa niistäkin hakattu) paistaa hämmennys. “Missä mina olen ja miksi? Missä äiti on? Koska pääsen kotiin?”
Eräässä kuvassa sängylle köytetyn miehen kasvoille asetetulle vaatteelle kaadetaan sadenokkaisesta kastelukannusta vettä. Toisessa sylivauvaa pitelevä nainen istuu outoon penkkiin köytettynä jonkinlainen metallihökötys päässään ja pitkä ruuvi takaraivoa vasten. En halua tietää sen tarkemmin mitä kuvassa tapahtuu. Livahdan pihalle ja istuudun vehreän puun varjoon vetämään pari syvää henkäystä. Istun vain metrin päässä yhdestä neljästätoista kiviarkkuhaudasta. Päätän nähneeni tarpeeksi. Jotkin S-21:en vangeista kuolivat kidutuksen seurauksena tai nälkään ja sairauteen vankilassa, mutta suurin osa vietiin teloitettavaksi Choeung Ekiin, kaupungin laitamille. Museon portilla vilkutan tuk-tuk-kuskilleni. Mies väläyttää simpanssihymynsä ja kurvaa eteeni. Hän huomaa vakavan ilmeeni ja hymy kutistuu ihmisnaamaan normaalikokoiseksi.
“Onko kaikki hyvin, neiti?”
Pakotan kasvoilleni pienen hymyn.
“Tottakai. Nyt mennään Choeung Ekiin.”
Pysähdymme matkalla ostamaan vettä. Ostan pullon kuljettajallenikin. Hän ottaa sen hämmentyneenä vastaan ja tarjoaa vastalahjaksi tupakan. En ole polttanut pitkään aikaan, enkä mielelläni polta punaista, mutta kiitän ja sytytän sen kohteliaisuudesta. Olen muutenkin hermosavujen tarpeessa. Asutuksen harventuessa joudumme säännöllisesti pysähtymään tiellä harhailevien lehmien vuoksi. Kaikki lehmät ovat täällä valkoisia ja luisevia ja niillä on löysä, poimuinen, roikkuva nahka, kuin sitä olisi liikaa.
Teloituskentät eivät näytä vähääkään siltä, mitä kuvittelin. Sisäänkäynnin takana komeilee suuri temppelimäinen rakennus, jonka kulmia koristavat Garuda-linnut (hindusymboli) ja kattoa Naga-käärmeet (buddhalainen symboli). Rakennusta ympäröi kaunis, vehreä puutarha. Missään kuolema ei esiinny sellaisessa kontrastissa kuin täällä. Harmooninen ympäristö ei paljasta mitään menneiden vuosien kauhuista.
Elektroninen oppaani puhuu luureihini englantia voimakkaalla Kambodjalaisella korostuksella.
“Näetkö kauniisti aaltoilevan maaperän?” se kysyy.
Nyökkään. Vihreä nurmi on täynnä pieniä kraatereita ja kumpuja. Pienet liilat kukat taistelevat auringossa nyppylöillä paahtavaa kuumuutta vastaan.
“Kuopat ovat muodostuneet kun ruumiit ovat mätänemisen jälkeen painuneet kasaan” opasääni sanoo asialliseen sävyyn. “Ne ovat joukkohautoja.”
Hämmästyn, pysähdyn ja katson ympärilleni. Niitä on kymmeniä.
“Osa joukkohaudoista on kaivettu ylös” ääni jatkaa. “Ne alueet on aidattu.”
Näen kolme bambuaitausta.
“Osan haudoista olemme kunnioituksesta uhreja kohtaan jättäneet avaamatta.”
Alueella on myös pieni lampi. Sen pohjalla on kuulemma lisää ruumiita. Choeung Ekissa näen ensimmäistä kertaa lootuskukkia. Piikkilanka-aidan toisella puolella, kosteiden riisipeltojen reunassa, komeilee iso liuta ihastuttavia, hempeän vaaleanpunaisia kukkia. Ne ovat valtavia. Halkaisijaltaan varmaan ruokalautasen luokkaa. En tiennyt, että ne olivat niin suuria. Lootuskukka on tärkeä symboli sekä hinduille, että buddhalaisille, mutten ole aiemmin nähnyt ihkaoikeita sellaisia. Millä todennäköisyydellä juuri täällä?
Koska luodit ovat kalliita, vangit teloitettiin yleensä toisin kuin ampumalla. Kallon murskaaminen vasaralla, kurkun viiltäminen sirpillä tai kaulan katkaiseminen viidakkoveitsellä olivat yleisiä menetelmiä. Käveltyäni lammen ympäri saavun paksurunkoisen puun vierelle.
“Näetkö aitauksen ja sen vierellä suuren puun?” kysyy elektroninen oppaani.
“Se on teloituspuu” se jatkaa rauhallisesti. “Ja aidattu alue on naisten ja lasten joukkohauta.”
Teloituspuussa ei ole luodinreikiä. Hirtettiinkö heidät siihen? Tunnen väristyksen selkärangassani kun käsivarteni hipaisee vahingossa karkeaa kaarnaa.
“Kun joukkohauta löydettiin, oli puun rungossa yhä kuivunutta verta, hiuksia ja aivokudosta. Kun joukkohauta kaivettiin ylös, selvisi miksi. Kaikki vauvat oli tapettu samalla tavalla. Kaikilla pikkulasten ruumiilla oli samat kuolemaanjohtaneet vammat. Vauvoja tartuttiin nilkasta ja paiskattiin puuta vasten kerran tai useammin, niin, että kallo murskaantui.”
Voin pahoin. Istuudun hetkeksi, mutta ääni luureissani ei vaikene.
“Naiset joutuivat usein todistamaan lastensa surman. Suurin osa naisten ruumiista tässä joukkohaudassa olivat alasti. Sanotaan, että ruumiita raiskattiin vielä kuoleman jälkeenkin, ennen joukkohautaan heittämistä.”
Minua on kyllä varoitettu. Matkalla tapaamani ihmiset ovat viikkoja Choeung Ekissa käymisen jälkeen puhuneet järkyttyneeseen sävyyn näkemästään. Eräs kanadalainen Sihanoukvillessä kielsi käymästä teloituskentillä ja joukkohaudoilla. Hän oli nähnyt painajaisia joka yö vierailunsa jälkeen.
“En ole herkimmästä päästä, kestän kyllä, älä huoli!” nauroin silloin ja laskin rauhoittavasti käteni hänen käsivarrelleen.
“Sittenpähän näet!” hän sanoi ja pudisti päätään.
Geoff oli oikeassa, ehdin ajatella ennen kuin rauhallinen ääni jatkaa järkyttävää tarinaansa.
“Koska uhrit eivät aina olleet ihan kuolleita kun heidät heitettiin hautoihin, nakattiin perään D.D.T:tä jauhemuodossa. Se viimeisteli loputkin ja peitti jonkin verran mätänevien ruumiiden hajua. Maaperästä nousee jatkuvasti pintaan luunkappaleita, hampaita ja riepuja, jotka keräämme talteen ja dokumentoimme. On kuin sielut kieltäytyisivät makaamasta paikoillaan, ja pyrkisivät tuomaan totuuden kohtaloistaan julki.”
Viimeisimpänä käyn kansanmurhan uhrien muistolle rakennetussa temppelimäisessä tornirakennuksessa, jossa pidetään tyhjennettyjen joukkohautojen luita. Kasoittain pääkalloja notkuu päällekkäin valtavissa vitriineissä. Osassa kalloista näkee selvästi kuolemaan johtaneet iskut. Mieleeni juolahtaa Punakhmeerien innokkaasti käyttämä sanonta: “Sinun säästäminen ei hyödytä meitä, kuolemasi ei ole meille menetys.”
Löydän tuk-tuk-kuljettajani pelaamasta šakkia mopotaksikuskin kanssa kotitekoisen näköisillä puisilla pelinappuloilla. Hän nousee nähdessään minut, mutta viiton hänelle, että istuutuu.
“Pelaa loppuun, minulla ei ole kiire.”
Haen kioskista Coca-Colan ja istuudun katsomaan peliä, mutta ajatukseni harhailevat, enkä pysy kärryillä. Tuijotan kämmeniäni. Täällää paiskottiin vauvoja puita vasten vielä kymmenen vuotta ennen syntymääni. Kymmenen vuotta! Kymmenen vuotta ei ole mitään! Kymmenen vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa limudiscossa kotikaupungissani ja humalluin kahdesta keskioluesta viattomissa kotibileissä, joissa leikimme pullonpyöritystä ja katsoimme kauhuleffoja, joiden ikäraja oli 15!
“Neiti, minä voitin, voimme lähteä!”
Korotan kämmeneni yläfemmaan ja hän vastaa siihen tomeralla läpsyllä ja simpanssihymyllään, jota olen alkanut pitää varsin valloittavana. Vajoan tuk-tukin perälle äänekkäällä huokauksella.
“Basaarille?” kuljettaja kysyy ja vilkuilee minua olkansa yli.
“Olen muuttanut mieleni. Tarvitsen suihkun ja nokoset!”
“Majatalolle siis?”
“Majatalolle.”
Suihkunraikas tunne on Kaakkois-Aasiassa lyhytkestoinen. Nälkä ajaa minut pienen levon jälkeen takaisin Phnom Penhin kaduille ja minuuteissa olen yhtä tahmea kuin ennen pesua. On lähes neljäkymmentä astetta lämmintä ja kaupungin pöly tarttuu kosteaan ihooni kuin taskuvaras tilaisuuteen. Siem Reapissa pöly värjäsi lakanat punaisiksi, Sihanoukvillessä harmaiksi, täällä valkoiset lakanani ovat aamuisin lähes mustat. Onneksi ne vaihdetaan päivittäin.
Illalla katselen kuinka haalean värinen lemmikkigekkoni tekee vaatekaapin alta täsmäiskuja kaakelinsaumassa kulkevaan tasaiseen muurahaisvirtaan. Mietin mahtaako se koskaan poistua huoneesta. Se on ainakin poikkeuksetta paikalla kun minäkin olen.
“Urho Gekkonen” sanon ääneen ja elukka jähmettyy kesken hyökkäyken kuin kuunnellakseen asiani loppuun. “Sinun pitää käydä enemmän ulkona, olet todella kalpea!”
Gekkonen kääntää minulle häntänsä ja sujahtaa takaisin kaapin alle.
Ehkä mina olen se, jonka tarvitsee käydä ulkona enemmän. Juttelin juuri vaihtolämpöiselle!
Aivoni käyvät ylikierroksilla ja ajatukset poukkoilevat päässäni. Ensi kertaa matkallani tunnen jotakin koti-ikävän kaltaista. Haluaisin keskustella äitini kanssa ihmisen alttiudesta manipuloinnille. Haluaisin kysyä mitä isä muistaa uutisista Punakhmeerien vallankaappauksesta. Tahtoisin kertoa veljilleni Angkor Watista ja tyhjentää kämppisteni kanssa viinipullon keittiössämme. Jos voisin, katsoisin erästä henkilöä silmiin ja kertoisin kaivanneeni häntä. Tuijotan tuuletinta ja huomaan katseeni taittuvan ristiin. Minua ei väsytä pätkääkään, mutta suljen silmäni jotteivat ne harottaisi länteen ja itään. Nukahdan alle minuutissa ja näen unta että tartun Pol Potia nilkasta ja heilauttelen kevyesti sivulta toiselle kuin pesäpallomailaa. Pol Potista lähtee samanlainen viuhuva ilmavirtakin kuin mailasta kun teen pari harjoituslyöntiä ilmassa. Pot on iso mies, mutta käsittelen häntä vaivatta, kuin painovoimakin olisi hänet tuominnut ja auttaisi rankaisemaan häntä. Vedän syvään henkeä, mäjäytän miehen kaikin voimin päin suurta, paksua puunrunkoa ja kuulen äänen joka muistuttaa suohon uppoavasta kumisaappaasta.
Aamulla nousen bussiin kohti Ho Chi Minh Cityä, joka tunnetaan paremmin nimellä Saigon . Aion palata Kambodjaan ja Phnom Penhiin. Ehkä jo ensi talvena. Laitan luureihini suomalaista musiikkia ja möyhin itselleni mukavan asennon. Vietnam
 |
Selleiksi muutettu luokkahuone. |
 |
| S-21:en vangeista pidettiin tarkkaa kirjaa. Vankejen joukossa oli paljon naisia ja lapsia. |
 |
Myös ruumiit valokuvattiin. |
 |
Kuvia joukkohaudoilta. |
 |
Vankilan säännöt. |
 |
Painaumat maassa ovat joukkohautoja. |
 |
Haudoilla vierailleet ovat jättäneet aitapylväisiin rannekkeita kunnioittaakseen kansanmurhan uhreja. |
 |
Osa haudoista on tyhjennetty. Luita säilytetään uhrien muistolle rakennetussa Memorial Stupassa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti