Kevättä rinnassa?

“Milloinkas sitä palaillaan Suomeen?” eräs tuttavani uteli Facebookissa aamulla. Istuin hotellin respassa Nha Trangissa, Vietnamissa, Eteläisen Kiinanmeren rannalla kuluttelemassa aikaa sillä välin kun minulle siivottiin huonetta edellisen asukkaan jäljiltä.

“Ehdottomaksi takarajaksi olen asettanut Vappuaaton, mutta luultavasti olen maisemissa jo hiukan ennen sitä.”

“Jaa, sitä jätetään pakkaskelit välistä ja tullaan takaisin kun anniskeluterassit aukeavat!”

Aistin lauseessa jotakin lähes syyttävää, kuin en ansaitsisi nauttia Suomen suvesta kun en taistellut tietäni läpi kylmän, pimeän talven. Luultavasti luin rivien välistä enemmän, kuin mitä sinne todellisuudessa kätkeytyi.

“Talvehdin Kaakkois-Aasiassa” vastasin. “Kuin kurki.”

“Kurki?”

“Niin, paitsi että kurjilla on pidemmät koivet ja luultavasti rikkaampi tunne-elämä.”

“Haha. Totta!” Tuttavani oli samaa mieltä. Tuntee minut ilmeisesti paremmin kuin luulinkaan.

“Enkä myöskään palaa kotiin auramuodostelmassa lentäen, tai pysähdy Ukrainassa syömään sammakoita suoraan kosteikoista.”

“Sä olet sekaisin!”

“Joo, sori, tuo kurkien talvehtimispaikka oli tosiaan pelkkä heitto. Älä esitä kertomani pohjalta mitään merkityksellisiä väitteitä. Ainakaan Lasse Lehtiselle.”

“Lasse Lehtiselle…?”

“Voi olla, että ne talvehtivat Pohjois-Afrikassa…”

“Lasse…?”

“Niin. En ole tarvitsemasi oljenkorsi, olen pahoillani. Jos kilautat kaverille, niin älä näppäile suuntanumeroa Vietnamiin.”

“Voi vittu sun kanssas!”

“Kiitos, olkoon se myös sinun kanssasi.”

Pian on aika palata kotiin. “Kotiin” - maistelen sanaa, aistimatta oikein mitään. Ei se vastenmielinen ole, muttei myöskään innosta tilaamaan sitä suuremmassa annoksessa. Sisälläni myllertää ristiriita. Aivoni ja sydämeni eivät viime aikoina oikein ole tulleet toimeen keskenään. On nimittäin päässyt käymään niin, että sydän on pitkän hiljaiselon jälkeen, aivojen suosituksia vastaan, alkanut tehdä taas muutakin kuin töitä. Kyllä se verenkierron vieläkin hoitaa moitteettomasti, mutta mokoma on mennyt retkahtamaan… niin… miten sen nyt sanoisi, ihastumaan, ja aivot ovat syystäkin huolissaan.

“Nyt on piru irti!” ne huutavat. Sanovat, että minut luotiin näin lyhyeksi, jotta voisin halutessani nukkua parisängyssä poikittain. Ainoa looginen selitys, aivojen mukaan, on se, ettei vuoteeseeni ole tarkoitettu ketään muuta.

“Bullshit!” sydän kontraa, ja väittää minun olevan pieni, jotta minulla olisi kulkuneuvosta riippumatta aina tarpeeksi jalkatilaa. “Reissulikka on matkakokoa mukavuussyistä” se sanoo.

“Joku kuri se on oltava” aivot jatkavat huomioimatta sydämen kommenttia. “Ei sitä voi mennä rakastumaan vain, koska siltä tuntuu! Siinä voi käydä huonosti. Ei maksakaan moisia hömpötyksiä keksi, ja munuaisetkin käyttäytyvät yleensä vastuullisesti.”

Aivojen mielestä sydän on holtiton ja arvaamaton rakkausnarkomaani. “Kuin vitunkovaa viskattu superpallo vaatimattoman kokoisessa, tyhjässä tilassa.”

“Tekisi mieli lähettää sille rytmihäiriöitä!” aivot tuhahtavat kiukkuisesti.

Aivojen mukaan sydän kuuntelee ja kunnioittaa niitä kiitettävästi silloin, kun on yksinään. Se on kyllä pitänyt ihailtavan matalaa profiilia poikkeuksellisen pitkään, sen aivotkin myöntävät.

“Nyt kun se on langennut uneksimaan ja on mielestään löytänyt liittolaisen oman organismin ulkopuolelta, niin sitä ollaan yllättäen niin koppavaa sisäelintä! Kas kun ei yritä anatomista vallankaappausta, asettua itse kalloon taloksi ja lähettää minua tuonne keuhkojen kaveriksi!” ne vouhottavat, sylkien ympärilleen inhoa ja ironiaa.

“Ja sitten se saa puolelleen tuota alemman seudun limakalvostoa, ne ovat aina pitäneet yhtä. Muut elimet ovatkin sitten yhtä saatanan Sveitsiä! Vatsalaukun saan ehkä reagoimaan jos stressaan sitä tarpeeksi kauan, mutta kun se hermostuu, niin se on yhtä helvetin mongerrusta. Ei siitä kukaan yhtään viisaammaksi tule” aivot jatkavat. “Raajat tottelevat sitä meistä, joka huutaa kovempaa, ja kun sydän innostuu, niin sillä on kyllä kantava stemma ja vakuuttava äänensävy. Se on kuin fanaattinen mielenosoittaja… Vitun hippi!”

Aivotkin toki ymmärtävät, ettei sydän mitään pahaa tarkoita.

“Se on vaan niin impulsiivinen ja vietävissä, piruparka” aivot tuumivat. “Ja nyt sen on joku vienyt.”

Tuollaista asemasotaa sisälläni siis käydään, ja niin kauan kuin olen Kaakkois-Aasiassa, ovat konfliktin osapuolet lukkiutuneet hauraaseen tulitaukoon. Kun palaan Suomeen, on tilanne kuitenkin ratkaistava jommankumman osapuolen hyväksi. Yhdessä ne eivät voi hallita, siitä ei tule kuin huutokilpailu. On se myönnettävä, että se on aika jännittävää. Kuin tasaväkinen tennismatsi. Voitosta on saatava selvyys, joten kurkien lailla palaan kesäksi Suomeen katsomaan josko ennakkosuosikkini mahtaisi pärjätä. Mutta pesänrakentamisen jätän kyllä siivekkäille, ja ensi vuonna talvehdin taas jossakin etelässä.