VIIKKO PUHDASTA NAUTINTOA!

Olen viettänyt vuoden elämästäni vilkuillen ohitseni juoksevia tai hölkkäileviä ihmisiä paheksuen, ajatellen kateellisena: ”Siinä se vain juoksee, eikä tajua, kuinka onnekas onkaan!” Lenkkeilijä kiinnittää aina huomioni. Kun joku juoksee ohitseni töihin kävellessäni, minut valtaa lähes pakottava tarve lähteä takaa-ajoon. Kun istun bussissa, vilkuilen ikkunasta hölkkäilijöitä ja kuvittelen itseni aamulenkille. Tuhisen ja turhaudun. Minäkin haluan!

Syyskuussa 2010 minulle tehtiin kummankin säären faskiotomia. Toisin sanoen lihaskalvot kummastakin sääriluun sisäpuolella sijaitsevasta lihaksesta leikattiin auki, nilkasta polveen. Pinnallinen leikkaushaava oli kymmenisen senttiä ja kurottiin umpeen metalliniiteillä. En ollut malttaa päästä kokeilemaan uusia koipiani! Ensimmäinen lenkki oli huomattavasti siedettävämpi kuin leikkausta edeltänyt viimeinen, jolloin lihakset alkoivat kramppailla jo kymmenen minuutin kevyen hölkän jälkeen, mutta ilman takaiskuja en selvinnyt. Nyt lihasten puutumiseen meni huomattavasti kauemmin, ja kipu tuntui sääriluun ulommalla puolella sijaitsevassa lihaksessa, kummassakin jalassa. Olin kertonut kirurgille sekä sisä- että ulkopuolen lihasten vaivaavan, mutta koska akuuttia puutumista oli esiintynyt vain sisäpuolen lihaksissa, hän tyytyi leikkaamaan vain ne. Ajattelin, että koska leikkauksesta oli niin vähän aikaa, vain pari viikkoa, tilanne saattaisi toipumisen edetessä vielä kohentua. Leikatuissa lihaksissa tuntui kuitenkin selkeä ero. Leikkaus oli tehnyt sen, mitä pitikin.

Lihasaitio-oireyhtymässä lihaksen kalvo on lihaksen massaan nähden liian pieni. Se kiristää, ja estää riittävän verenkierron lihasta rasittaessa. Kun lihas tämän takia on liikkuessa kova ja joustamaton, se myös ärsyttää lihaksen kiinnikkeitä, jotka usein tulehtuvat. Riittämätön verenkierto lihaksessa aiheuttaa kramppeja ja lopulta puutumista. Lihasaitio-oireyhtymä syntyy, kun lihaksen massa kasvaa niin nopeasti, että sen kalvo ei veny samaa tahtia. Raju maratonharjoittelu oli oma kompastuskiveni. En ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ennen kuin puutumista alkoi esiintyä säännöllisesti, oikeastaan joka harjoittelukerran yhteydessä. Olen aina ollut sitä tyyppiä, joka jatkaa menoa hammasta purren, vaikka sattuisikin. Suomalainen sisu ei aina ole terveellistä. En osannut yhdistää säären kiputiloja lihasaitio-oireyhtymään. Ajattelin, että lihas vain väsyi. Olin pettynyt itseeni, ja piiskasin itsenäni entistä kovemmin.

Leikkauksen jälkeen tavoitteeni oli päästä samanlaiseen harjoittelurytmiin kuin ennen rasitusvamman pahinta oireilua. Se ei ikinä toteutunut. Ulommat säärilihakset vaivasivat yhä pahemmin, kunnes ne lopulta puutuivat tunnottomiksi jokaisen lenkin yhteydessä. Kerran jouduin soittamaan äitini hakemaan minut tien varresta, kun jalat puutuivat niin, etteivät ne kantaneet edes kävellen kotiin. Olin kokeillut kaikkea: teettänyt pohjalliset, juossut pääosin pehmeällä alustalla, vahvistanut jalkapöydän lihaksistoa, ostanut kalliit juoksukengät ja käynyt säännöllisessä hieronnassa. Hieronta auttoi kiinnikkeisiin, joita jatkuvan tulehduksen alainen lihaskalvo poiki, muttei itse lihasaitio-oireyhtymään. Lihas siis kasvoi alkuperäisen vaivan lieveilmiönä paikoittain kiinni sääriluuhun (”penikkatauti”), ja piti hieroa siitä irti. Hieronta on tosin siihen toimenpiteeseen aivan liian pehmeä ilmaisu. Se oli kiskomista, painamista, repimistä, tuskaa, tajunnan ajoittaista sumenemista, huutoa ja kyyneleitä. Altistin itseni toistuvasti tuolle barbaariselle kidutusmuodolle, koska halu päästä takaisin maratonkuntoon oli niin kova.

Mikään ei auttanut, joten masennuin. Kunnallissairaalan leikkausjonot olivat vähintään puolen vuoden mittaiset, ja yksityiselle minulla ei ollut varaa mennä. Faskiotomian hinnaksi minulle kerrottiin noin 1400 euroa per jalka. Olisi ehkä ollut varaa leikata toinen, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Luovutin, laiskistuin, katkeroiduin ja lihoin. Sehän vain pahensi olotilaani. Tässä vaiheessa alkoi kuntoilijoille kiukuttelu. Juoksevan ihmisen näkeminen sai vereni kiehumaan.

Pelastuksekseni muodostui toisen ihmisen tervehtyminen. Minut leikannut kirurgi oli hiukan ensimmäisen leikkaukseni jälkeen jäänyt sairaslomalle. Lähes vuoden verran myöhemmin kuulin hänen toipuneen sairaudestaan, ja että hän oli palaamassa töihin. Näin mahdollisuuteni, ja otin yhteyttä suoraan kirurgiin. Hän arvioi, juuri niin kuin toivoinkin (toisin kuin asiaani käsitelleet muut tahot), uuden leikkauksen olevan jatkotoimenpide edelliselle leikkaukselle, ja hän lupasi leikata minut jo seuraavalla viikolla. Nyt tuosta leikkauksesta on noin kuusi viikkoa. Ensimmäiset lenkit olivat pelottavia, sillä jalkani turposivat kovasti, ja olivat jälkeenpäin arat useita päiviä. Nyt olen vetänyt ensimmäisen ehjän harjoitusviikon, ja olen innoissani. Luulin niin kauan turhaan, että lihaskuntoni oli heikko, vaikka kyse oli rasitusvammasta. Nyt, lähes vuoden erittäin satunnaisen kuntoilun jälkeen, kun kuntoni oikeasti on heikompi kuin aikoihin, minusta tuntuu kuin en väsyisi lainkaan. Jaloilla, joissa kiertää veri, on huomattavasti kevyempi juosta!

Oireyhtymän vakavuutta kuvaa leikkauskertomus, jonka sain postissa leikkauksen jälkeen. Siinä kirurgi luonnehti lihaskalvon olleen niin tiukka, että lihas ponnahti kalvostaan kuin vieteri sitä aukaistaessa. Lisäksi hän oli joutunut tekemään vertikaalisen viillon lisäksi poikkeuksellisen vaakasuoran viillon lihaksen etuosasta kohti pohjetta, kun pelkkä pystysuora viilto ei ollut alentanut painetta tarpeeksi.

Nyt toivon hartaasti, että sääreni tulevat lopullisesti kuntoon. Ensimmäinen harjoitusviikko povaa hyvää. Siihen on mahtunut viisi reipasta kolmen vartin intervallivetoa. Yritän aloittaa maltilla ja hillitä intoani. Mutta on se pakko sanoa: VOI V*TTU ETTÄ ON KIVAA päästä taas harjoittelemaan! Suhtaudun harjoitteluun tällä hetkellä naurettavan tunteikkaasti. Joka lenkin jälkeen kerron silmät sädehtien, kuinka hienosti rakkaat koipeni suoriutuivat. Suhde jalkoihini on nyt parempi kuin aikoihin. En enää syytä niistä kaikista elämäni vastoinkäymisistä. Se on kuin vaikeista ajoista selvinnyt parisuhde, joka puhkeaa uuteen kukoistukseen. En myöskään enää murise muille lenkkeilijöille, vaikka katkeruus iskeekin joskus, kun ajattelen kuinka paljon aikaa alaraajaongelmani veivät, kuinka harjoittelemattomuudesta aiheutuneet painonvaihtelut nakersivat itsetuntoani ja kuinka joudun aloittamaan kunnon kohentamisen taas nollasta. En viitsi lähteä spekuloimaan sillä, tulevatko raajani koskaan kestämään kaikkea sitä, mitä haluaisin niillä tehdä. Ei niistä uusia tullut, mutta muutamaa arpea rikkaammat ja huomattavasti toimivammat. Kirurgini varoitti minua ennen leikkausta rumista arvista. Kehotin häntä tekemään niistä juuri niin rumat kuin tarve vaati. Minun sääreni ovat juoksemista, eivät ihailua varten! No, rumathan niistä tulivat, sitä ei käy kieltäminen. Välillä katson vanhoja kuvia leikkelemättömistä koivistani ja ajattelen, että olivatpa ne kivan näköiset. En silti KOSKAAN, IKINÄ, MILLOINKAAN valitsisi kauniita mutta oireilevia sääriä rumien mutta oireettomien sijaan. Aika saa näyttää tuleeko minusta enää harrastelijamaratoonaria. Tällä hetkellä nautin suunnattomasti jo leppoisista aamulenkeistäni. Älkää hyvät ihmiset ottako terveyttänne itsestäänselvyytenä. Nauttikaa liikunnasta jos siihen kykenette!

Nimimerkillä,

”Sääriinsä uudelleen rakastunut”